|

Hulluus-skrokumentti, osa 6: Hoitajakierros

Vaikka olin psykiatrian poliklinikan hoidossa pitkään, näin lääkäriä kerran vuodessa ja yleensä eri lääkäriä kuin edellisen kerran. Hoitajan rooli on useasti palvelunkäyttäjän kannalta se melkein suurin kaikista. Itselle siitä koitui alkuvuosina oikein pahan luokan murhenäytelmä. En tiennyt mikä on vialla enkä sitä, että minua hoitaneet psykiatrian poliklinikalla eivät noudattaneet sitä osaa hoidosta ja potilaan kanssa kanssakäymisestä, jossa huomioidaan potilas ja ehkä jopa hänen tarpeensakin. Asiaa pahensi se, että he yrittivät saada minut puhumaan jostain vanhoista tuntemuksista, jotka olisi muka olleet Hesperiaan viennin aikana. Senhetkisestä kunnostani he eivät osoittaneet kiinnostusta.

En vieläkään tiedä minkälainen tuntemuskertomus olisi pitänyt taiteilla. Ei minulla tietääkseni ollut ollut tuntemuksia. Olin itseasiassa ajautunut kuiluun, jota valaisivat ainoastaan itsemurhasuunnitelmat ja tarve saada elämälle loppu. Tuntui kuin tärkein hoitajilleni oli sen asian alleviivaaminen, että olen jonkun asteen b- tai ehkä ö-luokan kansalainen. Ja samaa toistivat usein perääni usutetut poliisitkin. Taustalla oli kerrotun mukaan ilmiantaja, joka aktivoitui aina, kun minulla oli baari-ilta. Ja kerrotun mukaan, kun vähän mukisin moisesta toverista ja epäilin etten ollut edes tehnyt kaikkia kolttosia mistä minua syytettiin, ilmiantaja oli todella hieno yhteiskunnan ihminen. Käänteisesti tietysti minä en ilmeisesti ollut. Poliisin osuutta en tähän kirjoita, koska minua ei uskoisi kukaan. Mutta sanotaan nyt, että hekään eivät ainakaan pitäneet minua sellaisena hienona ihmisenä. Ei siis ollut muuta keinoa kuin lopettaa baarissa käynti ja alkoholin käyttö, joka esti minua muistamasta kaikkia illan tapahtumia joten ei ollut puolustusta ilmantoa vastaan. Ajattelin, että jos poliisi ei voi minulta promilleja puhalluttaa, ei ne voi ryhtyä muihinkaan toimiin.

Se tepsi. Ehkä olikin ollut tarkoitus vain saada minut pois baareista ja yöelämästä. Poliisi jäi pois jättäen jäljelle nyt viiskymppisen ihmisen, joka ei käytä nautintoaineita ja on täysi absolutisti, mutta joka ei suoranaisesti pidä itseään aikuisena, vapaana henkilönä. Luulen jopa, että jos rupeaisin juomaan Mehukattia, minulta evättäisiin tai painostettaisiin pois sekin.

Mutta minun tilanteeni muuttui. Hoitajani jäivät eläkkeelle, ja hoitoryhmäämme ohjaamaan tuli kaksi erittäin kokenutta, erittäin asiallista ja erittäin ammattimaista kotisairaanhoidon hoitajaa. Meni aika pitkään, että huomasin sen, että itsetuhoisuus oli karissut. Hoitajat olivat myös todella kivoja ihmisiä ja kohtelivat meitä ihmisarvoisesti. Tietyn ajan kuluttua asennoitumiseni kaikkeen muuhunkin muuttui, eikä minulle ollut enää vaikea luottaa asioihin tai ihmisiin. Okei, kaikkiin maailmassa ei voi luottaa, mutta pystyin taas antamaan tilanteille ja ihmisille mahdollisuuden. Koko sinä aikana, monen vuoden ajan, nämä jälkimmäiset hoitajat eivät kertaakaan sanoneet mitään negatiivista kenellekään. Sitä on hoitajan työ silloin kun se onnistuu yli sataprosenttisesti. Ja tunnelma joka siitä syntyi oli todella hyvä ja toipumista edistävä.

Sellaisen vinkin voisin tiukoille hoitajille ja virkavallalle antaa, että se kurinpitämistiukistelu ja rintasulkien röyhistely arvovaltaansa osoittaakseen voi olla syy, miksi palvelunkäyttäjä ei pysty parantamaan osaltaan tilannetta. Kun runnotaan joku asia läpi, niin siinä runnotaan usein jo täysin runnottua mieltä, sairauden runtelemaa. Se harvoin johtaa onnistuneeseen toimintaan, ja saattaa ajoituksesta riippuen tuhota potilaan terveyden lopullisesti.

Samankaltaiset artikkelit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *