Hulluus-skrokumentti, osa 14: No mikä siinä lapsuudessa on niin ihmeellistä?!

Minutkin vihittiin siankasvatuksen saloihin, esimerkiksi oli melko shokeeraavaa, että emakko asui häkkyrässä. Ja vielä shokeeraavampaa, että se oli siellä ettei tappaisi pikkuisiaan. Pikkusiat oli söpöjä, mutta tilanteesta oli vaikea saada kuvaa, koska pelkäsin niitä. Ou mai gaad.

Polvijärvellä taas oli täysi paratiisi. Äiti on siis sieltä päin. Järvenrantatalo, ja kaunis kelikin taisi olla aina. Jokatapauksessa niin kaunista, että todellisuudentaju meni muutenkin kuin mummojen hemmottelun takia. Siellä kaupunkilaisetkin alkuvuosina joutuivat heinätöihin. Kalassa ja verkoilla ja katiskalla käytiin. Sitä syömistä ei tajua kukaan. Koodisana oli “minäpäs laitan perunat kiehumaan”. Seuraava, mitä tajusi oli valtava tuvan pöytä täynnä herkkuja, sieniä, kalaa, paistia, piirakoita, marjajuttuja… Ruisleipä tuli leipomosta, mutta sekin oli niin hyvää, että sille jäi melkein kaikki maut maailmassa toiseksi. Vastaavaa olen saanut vain Etelä-Saksassa?! Höytiäinen oli aikalailla mennyt pilalle tehoviljelyn takia, mutta kai se uimakelpoista oli kun siinä aina pulikoitiin. Silloin ei onneksi tiennyt, että sellainen idylli kuuluisi minulla vain lapsuuteen. Mutta siellä nyt oli todella kivaa, ja opin, että paras tyyppi on se, joka syö eniten. En tiedä mitä siellä olisi tehty jollekin joka yrittää laihduttaa, mutta varmaan se ei olisi mennyt hyvin.

Ehkä lapsuudenmuistojen ihmeellisyys onkin juuri siinä, että aivan tavallisista jutuista koostuva lapsuus tuntuu aivan totaalisen ihmeelliseltä.