Hulluus-skrokumentti, osa 12: Kirjoittaminen ja minä

Moni varmasti kyselee itseltään ja tutuiltaan, että miksi maailmassa tämän Savolaisen täytyy aina kirjoittaa, kun eihän se osaa edes kielioppiakaan. Siinä tapauksessa kannattaa hypätä ainakin tämä kappale yli, koska tässä tulee se tarina.

Yliopistossa kieliä lukiessa täytyi usein kirjoittaa essee tai seminaarityö tai muu kirjallinen tuotos. Joka toisella kerralla arvosteluissani mainittiin, että tyylini on hyvin kirjallinen. Siis ei vain yksi opettaja vaan useampi totesi saman. Siitä tuli sitten idea kirjoittaa jotain kirjallista. Ihan vaan tunnustellakseen, että millainen kirjallinen tuotos minusta lähtisi. (Arviot tulivat lähinnä englannin kielisistä töistä, kun taas kirjallinen projektini lepäsi suomen kielellä.)

Osallistuin Otavan kirjoituskilpailuun, siihen samaan, mistä Anja Kauranen on hypännyt tietoisuuteen. No, en tietenkään saanut kirjoitustani julki. Mutta ylitin sen, minkä koen olevan ainoa oikea este luomisen tiellä. Tekstin näyttäminen muille. Se oli tosi ikävä kokemus ja nolotti, mutta sen kerran jälkeen en ole kokenut että mikään estäisi kirjallista luomista.

Kirjoittamisesta tuli luova juttuni. Minua oli lapsesta asti pidetty jonkun verran musikaalisena, ja luulin että minusta olisi ihan hyväksi soittajaksi tai laulajaksi asti joissain oloissa, mutta olin väärässä. Minussa ei nimenomaan ole musiikillista taipumusta vaan kirjallinen. En yritä ärsyttää sillä, että vedän usein mutkat suoriksi kieliopillisesti tai oikeakielisyyttä ajatellen. Ei, olen jopa kurssit käynyt opiskeluissani. Ongelma on se, että muistan vain osan kielioppi- ja oikeakielisyyssäännöistä. Siksi kirjoitan välillä vastoin sääntöjä.