1 viidestätuhannesta

Helmikuussa 2020, juuri ennen Covid-pandemian rantautumista Suomeen, pääsin osastohoitoon.

Olin pitkittänyt osastolle menemistä aivan liian pitkään. Toki sinne oli vaikea päästäkin. Ajattelin sen olevan epäonnistumista vaikka nyt ajattelen että se on tervettä itsensä hoitamista.

Sain hoitojakson aikana uuden diagnoosin ja sen hyväksyminen on pitkä tie.

Maaliskuussa Covid-pandemia iski Suomeen ja myös Auroran sairaalassa totuteltiin uuteen normaaliin. Kai hoitajatkin olivat aika huolestuneita. Vierailut kiellettiin, ruoka annosteltiin valmiiksi ja turvavälejä piti pitää. Uloskirjautuminen oli huhtikuussa.

Se hyvä puoli diagnoosin saamisesta oli että nyt pääsin taas hoidon piiriinja paine yksin pärjäämisestä helpottui.Sain tehostetun avohoidon avuksi kotiin. Kävin kävelyillä heidän kanssaan. Olo oli aika vaikea edelleen.

Minun elämäni mullistui uudestaan kesäkuussa kun löysin patin kainalosta. Se tutkittiin ja kuvattiin. Se todetttiin rintasyöväksi. Olin 42-vuotias.Äitini oli sairastanut rintäsyövän 60 vuotiaana ja parantunut.

Minut leikattiin heinäkuussa. Elokuussa alkoi sytostaattihoidot, yhteensä 6 kertaa kolmen viikon välein. Lääkkeet oli myrkkyä keholle ja aiheutti pahoinvointia, heikotusta, särkyä.

Läheiset olivat alusta asti tukenani. Aluksi he itkivät enemmän kuin minä. Olin itse vielä shokki-tilassa. Äitini kuskasi hoitoihin ja toi kotiruokaa. Serkut laittoivat viestiä ja soittivat. He auttoivat myös ruokakassein.Kun hiukset alkoivat enemmin lähteä serkku tilasi kampaajan ja kuskasi mut sinne. Musta tuli kalju. Serkku itki enemmän kuin minä. Käly oli tilannut turbaaneja netistä. Ne pelastivat isosti. Sain myös makutuomarin ja tukijan peruukkikauppaan. He jännittivät ja myötäelivät mun kanssa kun valkosoluarvot laski lähes nollaan ja olo oli tosi huono.  

Olen kiitollinen läheisille  kaikesta avusta ja tuesta jota kovasti sain.

Itkin kerran apteekissa kun säryt oli kovat ja olo pahoinvoiva. Valkosoluruisku oli pudonnut kädestäni ja mennyt rikki. Lääke oli tosi kallis, useita satoja euroja. He eivät pystyneet antamaan mulle korvausta ylimääräsestä. Itkin silmät päästäni siellä ihmisten keskellä ja tulin kotiin. Apteekkari soitti perään että tule vaan hakemaan lääke. He olivat keksineet keinon miten voin saada sen pelkällä omavastuulla.

Haava parani nopeasti ja jaksoin tehdä päivittäin jumppaliikkeitä jotta liikeradat toimivat kunnolla. Aiemmat terveelliset elämäntavat auttoivat kestämään hoidot. Kiittelin jokaista jooga- ja kehonhuoltokertaa mielessäni.

Joulua vietettiin pienellä porukalla vanhempien kanssa. Näin veljiä myös.

Vuoden alusta alkoi sädehoidot 14 kertaa joka arkiaamu. Itse toiminepide ei kestänyt kuin 5 -10 min. Riisuminen paljaaksi ja koneet sun ympärillä oli epämukavaa. Hoitajat olivat ystävällisiä ja jaksoivat välillä pienen kiukuttelunkin. Joskus oli inhoittavaa riisuuntua paljaaksi mieshoitajan edessä. Oman kehon koskemattomuuden särkyvmistä täytyi työstää. Monesti itketti mutta hoitajat olivat erittäin osaavia. Lopussa puhuttiin muiden käytävällä odottavien kanssa enemmän. Maskit päällä pimeimpään vuodenaikaan odottamassa syöpähoitoja tunnelma oli aika epätoivoinen ja pelokas.

Kun kaikki päivätoimintapaikat, kuten Villa Borgis olivat kiinni ,ohjaajat opettelivat pitämään etänä taidehetkiä kahdesti viikossa. Ne olivat tosi tärkeitä rutiineita arjessa ja päivän sosiaalinen anti. Lähes aina olimme kaikki paikalla ja taidetta tuli tehtyä runsaasti. Taide olikin mulle parasta huolien unohtamista ja vapautumista hetkeksi. Olen ollut kiitollinen näistä etätaidehetkistä pandemian aikana. Ne toivat turvaa ja toivoa.

Syksyllä 2021 oli ensimmäinen vuosikontrolli syövästä. Olin ollut pelokas että onko syöpä uusiutunut. Olin saanut syöpäyhdistyksen kautta tukihenkilön. Hänen kanssaan olen puhunut pitkiä puheluita . Lisäksi olin osallistunut etävertaistukiryhmiin. Siellä sai puhua ilman pelkoa että kuormittaa toista.

Lääkäri tutki ja totesi saman tien että kaikki näyttää olevan kunnossa. Se oli valtava helpotus.

Aloin saamaan myös fysioterapiaan aikoja käden lynfahieromista varten. Fyssari on taitava mutta lisäksi mahdottoman mukava ihminen. Aina saa kertoa kuulumiset ja hän kuuntelee mielellään.

Olen turvallisuutta lisätäkseni ja maadoittamisen takia laulanut ja soittanut edelleen vaikka pandemia yhteismusisoinnin estikin. Laulan kuullakseni että mitä minulle kuuluu. Se auttaa käsittelemään vaikeita tunteita. Lisäksi olen kirjoittanut ajatuksia ja syitä olla kiitollinen.

Vaikka turvattomuutta on ollut itselläkin paljon muutaman vuoden ajan erityisesti, uusi diagnoosi, sairastuminen rintasyöpään, yksinäisyys, eristäytyneisyys, maskit, käsidesi,etäisyydet ,nyt sota Ukrainassa, niin turvaa on elämään tuonut läheisten ja ystävien yhteydenpito,arjen pienet rutiinit, luonnossa liikkuminen, musiikki, taide, muiden auttaminen, kehon ja mielen yhteyden vahvistaminen

Puissa on taas uutta elämää, hennon viehreää on joka puolella. Maassa harmaan ja ruskean sekaan on noussut keltaista, vihreää, sinistä. Leskenlehti on kuin ylösnostettu käsi, mä selvisin ja kurotan itseni kohti valoa.

Neiti Kevät keikkuen tulevi. Niin tänäkin vuonna.