Emmie tuukkaan

Kyselin ensin vähän mummoni lapsuudesta/nuoruudesta ja kirjoitin sen jälkeen tarinan, joka on kyllä faktapohjainen/faktaa. Eli asiavirheitä ei ole mutta tein siitä tarinallisen.

Aurinko paistoi kauniisti puiden lomasta. Ikään kuin, että kaikki on nyt ihan hyvin, mutta jotain pahaa voi kuitenkin kohta tapahtua. Rinnassa tuntuva, epämiellyttävä tunne. Sellainen, josta ei oikein tiennyt, mitä oli. Mutta nyt kaikki oli ihan hyvin, ja siitä pystyi myös nauttimaan. Siitä nautittiin. Ulkona oli ihana juoksennella, jahdata puista tippuvia lehtiä. 

Äiti oli ollut vähän jossain ”Mie käyn vähän tuol”. Tullessaan äiti, Eeva näytti helpottuneelta, mutta kuitenkin huolestuneelta. Kuin pala oilsi ollut kurkussa. 

”Huomenna alkaa”, äiti sanoi. Äiti. Isä ei ollut nyt täällä. Isä, Anton, oli ollut sodassa, mutta se oli nyt ohi. Mutta isä ei ollut täällä. Tai oli kyllä täällä, maailmassa, olemassa, vielä (tai pystyikö tätä maailmaksi sanomaan). Korvenkylä. Tai ei itse asiassa edes Korvenkylä. Ei edes Korvenkylä! Asuttiin vielä sitäkin kauempana. Hytissä. 

Mutta se oi ainakin meidän maailma. Se oli hyvä ja paha. Rauhallinen ja pelottava, vähän niinkun isä.. Mutta isä oli vielä olemassa. Tai olemassa, mutta ei paikalla. Tai paikallakin, muttei läsnä.. tai.. Asiat oivat vaikeita, käsittää. Niistä ei oikein puhuttu. Pelotti. 

Nyt se oli siellä Kotkassa, satamassa, tekemässä työtä, hankkimassa perheelleen elantoa. Perheelle, joka oli joutunut jättämään kotinsa. Koska ne venäläiset. Talonsa. Eikä ollut ihan mikä tahansa talo, hieno, oikeastaan upea. Varakas. Ja ennen kaikkea, sisaruksensa. Siitäkään asiasta ei hirveästi puhuttu. Mutta sillä matkalla, perheen kolmas lapsi, Anja, syntyi. Muuramessa, Jyväskylässä. Kirjat olivat Viipurissa. Mutta me ei enää.. 

Evakkomatka päättyi tänne Itä-Suomeen. Hyttiin. Monenkohan ihmisen kylä? Ehkä kahden. 

Äiti, ja isä, heitä oli ollut kaksi. He olivat olleet yhtä. Nyt he olivat, erillään. Sodan, ja sitten töiden takia. Ei sitä paljoa nähty. Saati vietetty laatuaikaa ravintolassa, kuohuviinilasien ääressä. Ei sillä, että hyvään oloon olisi aina tarvinnut jotain lasillisia. Mutta olosuhteet olivat vaikeat. Lievästi sanottuna. Mutta ne kuitenkin otettiin, millaisina olivat, ei voivoteltu, tai valitettu. Ei oikein pystynyt. Oli jo tarpeeksi vaikeaa. Ikävät, vaikeat, liian vaikeat tunteet oli helpompi pitää itsellään. Tai oikeastaan, peittää myös itseltään. 

 Miksi se oli nykyään sellainen? Kun se tuli sieltä, satamasta, aina joskus kotiin, se vaan räyhäsi. Sai ihan pelätä. Isä ei ollut enää isä. Isä ei pelannut enää pesäpalloa. 

 Äiti oli kuitenkin vielä äiti. Lempeä, mutta tarpeen tullen myös tiukka. Lojaali. Mutta äiti näytti usein huolestuneelta, väsyneeltä. 

Niinkun nyt 

”Ai mikä alkaa huomenna”, Anja kysyi. ”Työt Hytin asemalla. Sie lähet miu mukkaa”, äiti, Eeva sanoi. 

Siinä Eeva, ja Anja 5 v nyt taivalsivat. ”Tuolla näkkyy valloo!” Anja sanoi. Siellä tosiaan oli, joku talo. Sinne päin kun menisivät olisivat menossa oikeaan suuntaan. Puut olivat korkeat, ja leveät. Niitä oli silminkantamattomiin. Jossain siellä päässä olisi se Hytin asema. Se, josta äiti saisi leipää pöytään. Ja Anja! Ja Matti! Ja Martta. 5 v. 7 v. Ja 12 v. 

Pimeässä ei ollut kiva kävellä. Mutta ei oikein muutakaan voinut. Asiaa ei ihan hirveästi auttanut se, että näiden pitkospuiden alla, ja vieressä oli suota. Jos olisi kiertänyt metsän viertä, matkaa olisi tullut sellaiset 20 km. Se oli aika paljon. Jalan. 

Mutta sinne päästiin, kun päästiinkin. Sinne mentiin, oltiin, tultiin. Mentiin, oltiin, tultiin. 

Mutta yhtenä iltana ”Mie en vaan jaksa ennää kävellä!” ”No voi siun kans! No hyppää miun selkään.” Hop. Matka taittui ihan hyvin.. mutta sitten.. ”Auu!!”, äiti oli maassa. Se pirun kanto, juuri. Lonkka oli mennyt, niin se oli mennyt. 

Sumuinen olo oli mielessä, epätodellinen. Äiti joutui sairaalaan. Siellä se leikattiin. Katsomassa käytiin vaan kerran. ”Kyl mie tähän mahun!” Anja oli sanonut, sairaalavuoteella makaavalle äidilleen. 

Ikävä. Ikävä. Ikävä. Äiti oli siellä. Ja isä, jossain.. Täti ja setä huolehtivat Anja tytöstä sillä aikaa. Martta ja Matti joutuivat lastenkotiin siksi aikaa. Se aika meni vähän.. sumussa. 

Mutta sitten taas se äitikin tuli.. Ja kaikki oli taas ihan hyvin. Ainakin olosuhteisiin nähden. 

Nyt äiti oli myös saanut uuden työn. Ahoilta! Nyt ei sitten enää asuttukkaan siellä, vaan nyt täällä! Ahoilla. Tai Ahojen pihapiirissä, pikkumökissä. Tai ei se niin pieni ollut, ihan kolme huonettakin. Ainut vaan, että niitä ei lämmitetty, koska se olisi tullut liian kalliiksi. Lelujakaan ei oikein ollut. Tai siis, ei ollut. Tai ehkä asia ajateltiin enemmänkin, että mitä oli, kun mitä ei ollut. Sata leluu, mut mul ei oo sitä yhtä. Yks lelu, jee, mul on se. Ja olihan pallokin! Sillä oli hauskaa leikkiä. ”Ota koppi!” ”Emmie saa, aina sie tuollasii. Tähtää paremmin.” ”Kuule tähtää ite.” Sisarukset, Anja ja Matti pelasivat palloa pihalla. 

Ai nyt alkoi sitten se koulukin. Oho. Mikäs paikka tämä oikeen on? Anja ajatteli. Ainakin äiti oli siellä myös keittäjänä. Korkea-Ahon kansakoulussa. Oppilaita oli sen kaksitoista, koko koulussa. Samaan kuvaankin kaikki mokomat mahtui! 

”Tuo saa istua kivellä! Mieki oisin halunt.” Sitä ei kuitenkaan voinut sanoa ääneen. Tilanne oli arvokas. Tai siis kuvan ottaja. Niinkun myös opettaja. Tar.. ”Kävelkää se ympyrä, ja sitte menkää kottiin”. Olisi kyllä ollut kiva, että oltaisiin tehty jotain, vaikka pesäpalloa. Oli kuitenkin liikuntatunti. Mutta ei sille voinut mitään. 

Tunneilla ei jaksanut kuunnella. Miksi me täällä edes oltiin? Eihän äitikään ollut sanonut mitään, että kannatti lukea läksyjä. Tai isä. Lapsia ei ollut varaa kouluttaa. Ja Martta oli vielä hyvä koulussa. Mutta ei ollut rahaa. Ostaa niitä kirjoja. Anjaa se ei niin hirveästi edes haitannut. Eihän hän edes tykännyt koulusta! Siellä piti vaan istua.. Maantieto oli kuitenkin ihan kivaa, siellä kerrottiin, mitä kaikkia maita maailmalla oli.. 

Jos rahaa ei ollut, sitä ei ollut. Ei me voitu tässä rahaksi muuttua. Ja hyvä niin. Mieluummin sitä nyt ihminen oli, kun rahaa! Vaikka oi vaikeaa, elämän iloa, ja halua kuitenkin oli. 

Mutta joillain rahaa oli. Ja kohta meilläkin, hieman enemmän. Rauhan piirimielisairaalan sikalaan tarvittiin nyt emäntää. Sieltä saisi pari markkaa enemmän. Lisäksi henkilökunnan perhe saisi ruokailla sairaalassa. 

Tässä sitä nyt oltiin, taas. Uuden edessä. Lusikoitiin puuroa napaan. ”Miks ne on hulluja?”, Anja ajatteli. Äiti sanoi, että ehkä niille oli tapahtunut jotain vaikeita asioita elämässä. 

Pihapiirissä oli myös toinen sairaala, Tiuruniemen sairaala. Siellä oli puolestaan tuberkuloosipotilaita. Se oli tarttuva tauti. Niinkun tiedettiin. Mutta aina sitä ei vaan muistanut.. Ja saattoi ihan vahingossa mennä sanomaan jollekkin, että mitässie tykkäät tehhä. Sitten jo jostain kuului, että nyt joutuun! Ja sitten piti mennä. 

 Ai niin. No mutta se oli vahinko. 

Koulussakin. Joutui vaan istuman, ja olemaan hiljaa. Mitä järkeä siinä oli? Hulluksihan siinä tuli. Miksei vaikka voinut puhua jostain kivasta. Tai tehdä jotain kivaa.. Nyt ei ollut kivaa! ”Anja, menetkö tekemään taululle kohdan 1 a ja b?” 

”Mut ku emmie ossaa” Anja ajatteli. Mutta nousi seisomaan, ja otti liidun käteen. Koukeroita ja koukeroita, koukeroiden perään. ”Luvitko sie ollenkaan? Häpeä!” ”Emmie taint lukkee”, Anja ajatteli. Mutta kun oli muutakin tekemistä. Esimerkiksi olla ulkona. Tai lukea. Tai ei muuten, mutta kerran oli saanut lukea sellaista filmitähti lehteä!! Elokuva-aitta niminen. Se oli ollut työväen talolla, parin kilometrin päässä. Se oli mieluisa paikka. Se oli vaalea lautatalo. Oven vieressä oli myös lyhty, siellä paloi aina välillä kynttilä. Silloin, kun oli joku erityispäivä, niinkun vaikka jouluaatto. Ei niitä nyt joka päivä poltettu, piru vie. Piru voisi tosiaan viedä. No ei voisi. Mutta välillä vähän siltä tuntui. Ei ehkä onneksi Kipoilla, mutta joissain perheissä. Meillä vaan.. sunnuntaisin, pyhäpäivänä, ainoa vapaa päivä, kuunneltiin jumalanpalvelus. Ja se, piru vie, kanssa kuunneltiin. Ei ollut paljoa mutisemista. Turpa umpeen. No ei vaan. Mutta sanottiin ”Istukaa hiljaa, ja kuunnelkaa.” 

Ainakin työkaverit oli kivoja, ne possut. Vähän sottaisia vaan.. Ei vaan, mutta sairaaloiden henkiölkunta ja perheet muodostivat ihan kivan yhteisön. Kolmannessa kerroksessa, Caprilovitseillä, asui työläisiä, muun muuassa Eeva, Anton (sillon joskus kun oli kotona), ja lapset Anja, Matti ja Martta. Ei tosin kauaa mennyt, kun Martta jo lähti maailmalle, Helsinkiin. HELSINKII. Mitä sielläkin olisi. 15-vuotiaana taisi lähteä. 

Toisessa kerroksessa asui sairaanhoitajia. Ja alimmassa, ensimmäisessä kerroksessa, Puraset. Lääkärisperhe. Herra Puranen oli lääkäri, leikkausosaston. Kirstiä, tytärtä, kannustettiin lukemaan. Anjaa ei juurikaan, eikä Mattia, eikä niin Marttaakaan, vaikka sillä olisi ollut päätä. Melko hölmä. Rahasta kiinni. 

 Nyt oltiin kuitenkin vähän rikkaampia, pari markkaa. Ja ruoka ei, kieltämättä, ollut pöllömpää. Tai ei ainakaaan ollut pöllömpi etu saada syödä sairaalan ruokalassa. Pula-aikana. Kerran, piru vie, oli ollut lohtakin! Ja vielä graavilohta. Ei pöllömpää, ei pöllömpää. Sitä oltiin sitten mätettykkin kaksin käsin. Haettu lisää kerran, jos toisenkin. 

Toinen, missä kävi hyvä tuuri, oli myös asuminen. Se oli niin sokkeloinen, että sieltä ei meinannut löytää päätä, eikä häntää. Kerrankin yksi, juuri eilen muuttanut nuori hoitajatar, tuli koputtamaan, että anteeksi, asun täällä, mutta en löydä missä. Ei se niin iso ollut. Mutta sokkeloinen. Tosiaan. 

Ja siellä oli, piru vie, sähkötkin! Lamput! Ja ei siinä vielä kaikki, myös juokseva vesi!! Ja ei siinäkään vielä kaikki. Minne se vesi virtasi.. no kylpyammeeseen! Kylpyammeeseen!! Kyllä!! Ei monella ollut kylpyammetta siihen aikaan. Tai suihkuja, sähköjä. Caprilovichin talo oli sekin vanha sairaala, jonka venäläiset olivat rakennuttaneet. Nykyään he vuokrasivat sitä. 

Ei sillä, että kaikki olisi aina niin auvoista ollut.. 

”Saatanan nulikka helvetti auki perkele. Mulla on sähkökeppi, ja aijon kyllä, ennen ku se mut” joku potilaista vaahtosi, haukkui. Ne puhui ihan sekavia. Sellaista, joka ei ollut totta. Niillä oli kai joku sairaus. Ne olivat pipipäitä, sillon sanottiin. Anja, luonnollisesti pelkäsi. Mutta vaikka pelottavia asioita oli, ei ollut hätää. Itseään pystyi puolustamaan! Ja vaikka ei pystynyt, niin sitten ainakin isoveli, Matti. ”Se lyö teit turpaan!” Ja eipä enää kiusanneet. Muut oppilaat. Anja oli saanut lempinimen ”Kippari”. Voi olla, että se juontui vähän Kippo- sukunimestä, mutta saattoi myös olla, ihan vähän vaan, että se oli sellaista.. luonteeseen liittyvää.. Mutta Anja ei ollut ilkeä muille. Päinvastoin. Jos joku kiusasi, vaikka Railia, tai Annikkia, saattoi Anja mennä väliin. Puolustaa heikompaa. Tai no, oikeammin sanottuna, hiljaisempaa, ujompaa. Epävarmempaa. 

Epävarmuus oli kyllä tekijä, joka oli muutenkin läsnä jokapäiväisessä elämässä. Puutettahan oli melkein kaikesta. Yleisesti ottaen. Leluja ei tosiaan ollut paljon. Ainoa lelu oli itse tehty räsynukke. Sillä oli silmä, silmä, kädet, ja jalat. Ja pari lankaa päässä. Ihan kiva. Tai, ei ihan kiva, vaan.. tärkeä ♡ paras ♡ ihana ♡ 

Se oli silloin, mutta nyt oli jo alkanut vähän muutkin asiat kiinnostamaan.. Ikää oli mittarissa jo huimat 12 vuotta. Nyt oltiin jo siirrytty sairaalakoulusta jatko-opintoihin. Korvenkylän kansakouluun. Siellä oltaisiin pari vuotta. Mitäs sitten? No jos sitä vaikka apuhoitajaksi, tuohon sairaalaan. Ei ollut oikein sen kummempia suunnitelmia, tai unelmia. Purasen Kirsti, se luki. Sillä vaan oli sellainen, että taloustaidot ei olleet niin hyvin hallussa.. Mutta usein lääkärisperheillä olikin apulainen. Niiden perheessä Anjakin vähän autteli, teki ruokaa ja siivosi. Anja ja Kirsti olivat ihan hyvää pataa. Kesällä oli hauskaa, kun pystyi kävellä pitkin Saimaan rantaa, ja päämäränä, mikäs muukaan, kun tanssit. 

Oli siinä sekin etu, että kerran tuli yksi nuori mies sairaalan puutarhaan harjottelemaan. Se oli ihan kiva. Tai ihana. Mutta ei me mitään. Ihan vaan käveltiin. Mutta se oli silti ihan kiva. Ei tarvinnut heti mitään hirveitä kielareita vetää. Saanut. 

Siellä se kasveja leikkeli, kasteli. Vähän niinkun potilaatkin. Osa Rauhan mielisairaalan potilaista teki myös puutarha töitä. Oli sopiva, hauska sattuma, että mielisairaalan nimi oli Rauha. Siellä ei kyllä aina ollut ihan niin rauhallista. 8-osasto, se pahin, sinne jos joutui jonkun asian toimittaa, niin hirveä huuto siellä kävi. Onneksi kohta pääsi pois. Vaan ne ei.. 

Rauhan juna-asema oli aika lähellä. Potilaita tuli lähiympäristöstä. Ei sillä, että sinne oltaisiin helpolla jouduttu. Vaikka se jakomielitauti, niinkun sillon sanottiin. Ei samanlailla vielä tiedetty, mitä se tarkotti. 

 Lääkärit oli puoli Jumalia. Lukeneita. Ne tiesi kaiken. Esim sen, että lobotomia oli hyvä. 

Lobotomia on asia, jota ei halua edes ajatella. 

Ei ajatella. 

Siinä ei sitten enää paljoa ajatella, tunneta.. Lobotomia.. Siinä menettää itsensä. Mitä sitten jää jäljelle? Ei ehkä kuule enää, että piru riivaa päässä, mutta ei paljoa muutakaan.. Samoin vähän lääkkeet. 

Kumpi on parempi? Lobotomia, vai huuto. Huuto, minun mielestäni. 

 Huuto, hädästä.. 

Mutta, ei mietitä enempää.. 

Aivot oli tallella, Kipoilla vielä, ja hyvä niin. Jatkokoulu, Korvenkylä, alkoi lähestyä loppuaan. Jes. Tai ”kiva”. Olihan siellä kuitenkin jotain mistä Anja piti. Niinkun vaikka välitunnit. Ruoka oli.. makaroonivelliä, makaroonivelliä, makaroonvelliä. Pala leipää. Kerran oli appelsiiniä! Tai se oli jouluna. Sillon, kun rouva Puranen oli saanut jostain kaksi appelsiinia. Se kuori sitä veitsellä, ja antoi kullekkin kaksi viipaletta. Ai että, ku oli hyvvää.. 

  Ja kerran oli omenoitakin, Matti antoi ne Anjalle, pikkusikolleen. Ja söi ne lopulta itse. Kiitos. Kiitollisuus, oliko se tärkeä arvo? Ehkä, mutta vielä enemmän oli työ. Työ, työ, työ. ”Tee työtä, ja ole rehellinen” , ”Köyhiä ollaan, mutta ei varkaita”, isä sanoi. 

Sisko, Martta oli jo Helsingissä, tosiaan. Nyt 22-vuotiaas, ja kolmen lapsen äiti. Töissä tehtaalla. Martta se kikatti. Ja löi käden samalla polveen. Anja ajatteli, mitä tekisi. Jatkokoulusta oltiin juuri päästy. Nyt olisi edessä rippikoulu. Korvenkylässä se kestäisi 4 viikkoa. Helsingissä sai kahteen viikkoon. Mitäs siinä sitten? No Helsinkiin tietysti. Martan luokse. Ja Niilon, Ritvan, Eeron, ja Ollin. Se oli kaksio. Oli aika ahdasta.. 

Anton, isä, oli ajurina. Kärräsi viljaa ja perunoita Rauhan sairaalaan. Oltiin omavaraisia. Anja oli kesäisin töissä puhelinvaihteessa, yhdisteli siis puheluita. 

Se oli kiva, kun sai haastaa. Sentraali santra. 

Matilla alkoi olla jo tyttöjä. Tai no ei mitään ”tyttöjä”, vaan yksi tyttö, nuori nainen, Raili. Se alkoi käymään meillä. Sille piti antaa huone. Tai siis Anjan lähteä. Piru vie. No oli sentään pikkuinen peräkammari. Ja mitäs siellä huoneessa, kun nukkumassa lähinnä käytiin. 

Sitten tuli sekin eteen, että mihin ammattiin sitä. No, vaikka sihteeri kouluun, Joutsenon kansanopisto. ”Se ei ois olt miun homma se”, Anja vähän myöhemmin tokaisi. No, jos siihen apuhoitajaksi sitten. Koulu olisi Haminassa. 

”No ku sie oot nii kätevä käsistäs. Lähtisit sie ton meiän Kirstin kanssa vähän Lontooseen. Bridgetonit tarvis vähän jeesii.. Tuo Kirsti ei oikein noita taloustöitä vielä.” 

”No lähenhä mie!” Ei kahta sanaa. Paitsi että ”Nyt. Lontooseen.!” 

Meiän Anja lähtee Lontooseen! Ai kauhiaa! Kyllä sie meet, ku kivi kaivoon. Et yhtään tiiä, mihin meet. Pääs vielä pistät..” ”Mie pistän vaikka pääni pantiks! Mie lähen”, Anja sanoi. 

Ei ne estelleet. Laiva lähtisi parin viikon päästä. 

”Nonni, hei hei!” Hei hei. Halaus oli pitkä, ja tunteellinen. Kyllä se pärjäisi. Vaikka ihan siellä Lontoossakin. Hytistä hyttiin. 

Ai nnii kouluun pittää viel ilmottaap ”emmie tuukkaan”