Tavallinen tyttö

Ensimmäinen luku

Olin Synkeämieli. Niin veljeni Osku minua ainakin kutsui. Ja sisko. Päässäni olin jo Synkeämieli, enkä Iita. Iida, siskoni, oli päässäni idiotismi-Iida. En vain voinut sanoa sitä ääneen, olinhan huonompi, epähalutumpi, hävettäväkin. Jalkanikin olivat kamalat, oikeat tikut. Vai leikkitikut? Olinko edes olemassakaan? Tai tulitikut. Niillä voisin polttaa itseni ja.. Havahduin siihen että ulkona satoi. Oli tavallinen päivä. Jolloin minä, tavalliseen tapaani vihasin itseäni ja mietin milloin mitäkin. Aika usein se liittyi jollain tapaa itseni satuttamiseen. Miksi halusin satuttaa vielä lisää itseäni, kun muutkin jo tekivät sitä? Kotona, koulussa ja välillä jopa harrastuksissa. Tai oikeastaan sen takia olinkin lopettanut kaikki harrastukseni, koripallon, partion ja askartelukerhon. Ainoat asiat mitä nykyään suunnilleen tein, oli ajattelu. Ja oleminen. Ei, ei sitä voi sanoa niin. Minusta tuntui kuin olisin vain jotenkin puoliksi olemassa. Oliko minua siis enää? Olin kahdeksasluokkalainen tavallinen tyttö. Tyttö joka mietti itsensä vahingoittamista, eri keinoilla. Suvelaan en menisi. Tiesin että sinne saattoi joutua jos teki itselleen jotain. Rinnakkaisluokkalainen Riina oli ollut siellä. Sen ranteet oli täysin revityt, viillellyt. Minä olin vain tavallinen tyttö. Minussa ei ollut muuta vikaa kuin mieleni. Ja ulkonäkö tietysti. Ja persoona. Tosi tavallinen tyttö siis. Halusinko satuttaa itseäni. Halusin. Miksi?

Toinen luku

Niin miksi? Miksi olin edes olemassa? Tai puoliksi olemassa. Mutta miksi edes elin? Tai en elänyt, en voinut sanoa eläväni, kun olin suunnilleen puolikuollut. Mutta miksi olin täällä, vielä? Jos vain saisi valita kuoleman.. Ryskhhww. Havahduin taas, hirveään ryminään, veli se siellä taas oli, etsi varmaan viidettäkymmenettätuhannettamiljoonaa jääkiekkomailaansa. Oli niilläkin elämä, juosta, tai liukua jonkun kiekon perässä. Mutta veljelläni oli kuitenkin elämä. Se oli epäreilua koska hän oli niin ilkeä, ainakin minulle, mutta myös muille. Iidalle (idiotismi-Iidalle) ei, ei uskaltanut, Iida oli boss. Paitsi ei minun mielestäni. En pystynyt olla edes omassa kodissani. Rauhassa. Oma itseni. Hyvinvoiva. Ihana. Minusta ei tykätty edes täällä. Askartelukerhossa oli yksi Ronja, aivan parasta seuraa. Mutta lopetin sen, koska Iina nauroi minulle, kiusasi (idiotismi-Iina). He sopisivat hyvin toisilleen, Iida ja Iina. Täytyy myöntää, että välillä sielläkin mietin että saksilla voisi viiltää itseäni, ei nyt tietenkään muiden näkösällä, mutta.. Olin menossa yhä pimeimpiin ja pimeimpiin vesiin. Pimeyttä kohti. Ei, olin jo siellä. Olin, elin ja hengitin. Vain pimeyttä. Valo oli vain muisto, jos sitäkään. Milloin olisin viimeeksi nähnyt valoa, oikeaa valoa?

Kolmas luku

En kestänyt tätä enää. Pyörittelin päässäni vaihtoehtoja. Itseni tappaminen, viiltely, Suvela. Ei. Ei mikään noista ollut hyvä. Mutta en halunnut elääkään. Pitäisikö minun mennä johonkin noitakouluun, jossa opetettaisiin tekemään jotain rohtoja, jolloin tuntisi itsensä jotenkin puolinukkuvaksi. Puoliksi kuollut ja puoliksi nukkuva alkoi jo kuulostaa aika hyvältä, heh. Huumori minusta ei ollut ainakaan kokonaan kaikonnut, vaikka huonosti voinkin. Toisaalta, en ollut itsekään enää varma, oliko noita-ajatus edes vitsiä. Jotain tässä pitäisi tehdä. Pääni sisältä olisi nyt päästävä pois, en voinut vain ajatella ja ajatella. Lähdin sillä silmäyksellä kohti metsää. Olin aina rakastanut metsiä ja luontoa ylipäätään. Se ei vihannut minua. En ymmärtänyt metsästäjiä, kaataa nyt viaton elävä olento, joka on lajityypillisessä ympäristössään. Sitä paitsi, karhuissa, susissa ja ketuissa oli jotain maagista. Tiesin, että olin ollut edellisessä elämässäni pieni kettu. Pieni kettu joka sitten kuoli traagisella tavalla. Tiesin sen, kannoin vielä sitä. Mutta myös metsässä oli sitä jotain, oli kuin se puhuisi minulle, kuiskailisi. En ollut puhunut juurikaan varmasti viikkokausiin. ”A.” Oli minulla vielä ääni. Ja vahva ja luja se vielä oli, ainakin jossain siellä sisuksissa, vaikka voinkin huonosti. Ja se oli jossain piilossa. Minä. En saanut oikeassa elämässä juuri mitään sanottua. Olin mitään sanomaton, heh. Mutta aivan uusi virta vallitsi minut metsässä. Havunneulat pistelivät, mutta sillein hyvällä tavalla. Kuka hullu pitäisi kenkiä metsässä? Olin hullu, mutta en sentään niin hullu. Minulla oli myös tokaluokalla löytynyt riipus. Se oli minun. Siinä oli varmasti karhun tai jonkun sellaisen hammas. Se oli silloin voimakaluni. Vaikka olin jo silloin lyöty, kiusaaminen alkoi jo tarhassa, sain siitä vielä silloin voimaa. Sen taika alkoi loppua siinä vitosluokalla ja siitä lähtien olen vain mennyt kuolleemmaksi ja kuolleemmaksi. Halusinko sille pienelle tytölle pahaa? En. Miksi sitten nyt ajattelin itseni satuttamista jatkuvasti. No, ei sitä kukaan loputtomiin jaksa taikoa. Ajattelen varmaan itseni vahingoittamista, koska voin huonosti.

Neljäs luku

Metsässä oli ihanaa. MITÄ JUURI AJATTELIN?! I-ha-naa!! Minä en miettinyt siellä mitään itseni vahingoittamiseen liittyvää. Huomenna olisi englannin valtakunnallinen koe. Ja mitäkö se minussa herätti? No ei yhtään mitään. Tiesin että minulla ei olisi tulevaisuutta. Missä se ääneni ja minä olivat kun niitä oltaisiin eniten tarvittu? Jotenkin tiesin että ajatukseni eivät olleet ihan omiani. Tai mitä Synkeämiel.. eikun Iita, ajattelisi. Osku vaan käytti sitä aina ja Iida. He eivät ehkä tienneet kuinka paljon se sattui. Koska he olivat tyhmiä. Ja rumia. Minä, Iita, missä olin. Se oli vielä arvoitus, toistaiseksi.

Viides luku

Sinä iltana en halunnut metsästä pois. Se oli niin ihanaa. Ja en halunnut taas mennä sinne kotiin haukuttavaksi. Oli kyllä jo vähän nälkä. ”A” ”A!” ”AAAAAAAAAAAAAA!!!!” Oli se ääni vielä tallella. Miten ihanalta tuntui huutaa. Olin niin pitkään padonnut ja pidätellyt. ”AAAAAAAAAAAA!!!!” Kyyneleet olivat yhtäkkiä silmissäni. Se oli hämmentävää. En ollut itkenyt miesmuistiin. Tuntui niin ihanalta. Olla elossa. Hei! Mitä minä nyt tuollaisia ajattelin. Tai hetkonen, oliko se ihan normaaliakin? Olin ollut niin pitkään pimeydessä, että en osannut enää oikein aina erottaa, että mikä oli normaalia tai totta tai mitä vaan. Tiesin että ajatukseni olivat vähän.. Mutta en halunnut Suvelaan. Tiesin että jos kertoisin jollekin, sinne passitettaisiin, vaikka ajatukseni minulle tuntuivat niin normaaleilta ja arkipäiväisiltä, no sitähän ne olivatkin. Myönnän, että nyt alkoi jo olla vähän kylmä. Vaikka oli vielä elokuu. Tiesin, että nyt isä ja äiti alkaisivat olla jo vähän huolissaan. Ja myönnän että isäni on kyllä minulle rakas. Ja niin on äitikin. Mutta minä en jaksa enää siellä.

Ja niin Iita nukahti, sammaleen ja sammakoiden syleilyyn. Aamu alkoi jo sarastamaan ja Iita heräsi järkyttävään nälkään. Miten sitä nyt niin nälkä oli, kun ei muutenkaan tullut ikinä syötyä juuri mitään? Pieni pisto sydämessä kävi, kun Iita mietti isää ja äitiä. Oskusta ja Iidasta (idiotismi-Iidasta) ei ollut todellakaan mitään väliä. Iitakin olisi halunnut siskon, joka vaikka joskus kannustaisi ja jonka kanssa voisi olla oma itsensä, muttta ei.. Se oli kai liikaa pyydetty. Iita tiesi että jos olisi vielä pitempäänkin, olisi riskinä, että tehtäisiin joku katoamisilmoitus. Joka nyt olisi aivan jäätävä farssi, koska Iita ei halunnut huomiota. Tai että joku nyt alkaisi jotain ajattelemaan. Mutta Iita ei voinut lähteä metsästä. Siellä oli niin.. kotoisaa. Se koti, jota Iitalla ei ollut. Se että se oli fyysisesti, konkreettisesti, ei vielä riittänyt. Henkinen ja tunnepuoli olivat ihan yhtä tärkeitä. Ja se metsässä toteutui. ”Ajatella kun joku kaataisi nyt noi puut pois ja jäisi alle, ei! En haluaisi.”, Iita ajatteli ja ei voinut uskoa ajatuksiaan. Yleensä ne olivat synkkiä ja nyt tällaisia. Oliko tämä siis normaalia? Huh huh. Mutta nälkä painoi. Samassa kuului jotain. ”Hei tuolla on jotain!”, joku huusi ja kuulosti äärettömän painokkaalta ja tosissaan olevalta. Iita oli saada sydärin, mitä nyt? Samassa Iita tajusi että ne jotkut olivat poliiseja. ”Mitä nyt, mitä nyt?!”, Iita huusi äärimmäisen hätääntyneenä. Hän ei ollut huutanut sillä lailla pitkiin aikoihin, jos ikinä. Kyyneleet valuivat ja kurkkua kuristi. Siinä samassa hän tajusi että he olivat todennäköisesti lähetetty etsimään Iitaa. Että oltaisiin luultu, että hänellä olisi jotain hätänä. Tai vialla. Onneksi ei ollut. Ja hän voisi kertoa sen poliiseille ja kaikki olisi taas hyvin. ”Mä vaan tulin tänne kun..”, Iita aloitti. ”Hyvä, hyvä että oot siinä, ei mitään hätää. Tuuppa nyt niin kävellään vähän ja sit tuolla meidän autossa tehään vähän arvioo”, poliisi jutteli. Häh? Mitä arviota nyt muka pitäisi tehdä, Iita ihmetteli. ”Mä jään tänne, täällä mun on hyvä olla”, Iita sanoi puolihuolimattomasti mutta painokkaasti. Poliisi ikään kuin vähän naurahti. ”Aina jos nuori yrittää jollain tapaa vahingoittaa itseään tai on muuten vaarassa, on meidän tehtävä toimittaa hänet Suvelaan arvioitavaksi. Se on ihan..” ”EI”, Iita huusi nyt kovempaa kuin ikinä. Iita ei enää ollut muuten Synkeämieli mielessään. Vain Iita. Metsä oli jotenkin niin korjaava, hoitava. Siellä tuli realiteetitkin esiin ihan toisella tavalla, mikä on elämässä tärkeää ja no ylipäätään se, että elämä on tärkeää. Mutta Iita tajusi nyt tämän tilanteen realiteetit: poliisi oli todella viemässä Iitaa autoonsa. ”EI! EI! EIIIIIIII!!!!”. Ihme jos ei karhut, peurat ja hirvet ja kaikki loputkin elolliset ja elottomat metsässä pelästyneet sitä huutoa niin, että varmasti saivat slaagin. Mustikkakin sai slaagin. 🙂 Mutta Iita räpisteli ja potki ja huusi kuin mikäkin. Mutta olihan se traumaattista, juuri kun sai edes vähän rippeitä hyvinvoinnista ja edes jostain normaalista, niin tullaan hakemaan. Iita ei ajatellut mitään.

Kuudes luku

Iita ei ajatellut mitään, hän oli järkyttynyt. ”Mut vietiin pois”, Iita lopulta sanoi. Psykiatri tuijotti tutkivan näköisenä. Siellä oli ihanaa, Iita ajatteli. Kerrankin ku mulla oli jotain, seki vietiin pois. Mä sit poltan kaikki Oskun mailat, ku pääsen täältä kotiin. Ilmeisesti metsässäkään ei voi olla, kun viedään hullujen huoneelle, kirjaimellisesti. ”Meidän olisi nyt tehtävä pientä alkukartoitusta”, psykiatri sanoi kun jonkun uutisen ja korjasi silmälasejaan ylemmäs nenää. Oli siinäkin nenäkäs. Ja karkottais ittensä, Iita ajatteli. Nyt kaikki olisi ainakin pilalla. Mikään ei voisi muuttua. ”Psykoottisesti masentuneelta sinä ainakin vaikutat. No laitetaan se nyt, kun ei ääntä kuulu, sinä voit nyt vielä sanoa jotain jos haluat”. ”No selvä, FI32.3 psykoottistasoinen masennus, kunnes toisin todetaan”, psykiatri sanoi ja jatkoi ”sertraliini aloitetaan huomenna annos 20mg ja nosto parin päivän päästä. Unta tukemaan ketipinor, jaahas oliko sinulla niitä nukahtamisvaikeuksia?” Iita ei reagoinut millään tavalla. ”No ilmeisesti sitten on, olit kuulemma viime yön metsässäkin ollut, tiesitkö että se voi olla vaarallistakin.” ”JUMALAUTA”, Iita keskeytti. ”Mähän vittu just HALUAN tappaa itteni, ainakin täällä”.  ”Noh selvä, otetaanhan ihan rauhallisesti nyt vaan, ei tässä mitään hätää ole. Muutetaans se sitten vielä M3 eli pakkohoitojakso.” ”MITÄ”, Iita katsoi psykiatria taas järkyttyneenä. Eihän Iita edes tiennyt että täällä voisi olla vapaaehtoisestikin. No nyt ei ainakaan enää oltu.

Iita ummisti silmänsä. Noni, hienoo, nyt sitä sit ollaan viel täälki. ”Metsä, metsä, tuu mun luo”, Iita sanoi vahingossa puoliunessa ja sitten nukahti. 

Seitsemäs luku

Iita ei voinut taas kuin itkeä, kun näki mitä osaston huoneen ikkunasta näkyi: metsä. Ja nyt hän oli kahlittuna tänne, edes ikkunaa ei saanut auki. Kohta Iita tukehtuisi. Toisaalta, ei sillä että Iita olisi aiemminkaan tuntenut itseään vapaaksi, paitsi ehkä metsässä. Metsässä. Mutta valtaosan elämästä Iitalla oli ollut juuri tuollaiset kahleet. Ne eivät hellittäneet otettaan, vaikka kuinka yritti. Nyt, tai ei yleensäkään enää ikinä edes jaksanut yrittää mitään. Oudolla tapaa tuntui ehkä vapaaltakin: nyt ainakin on kaikkien tiedossa että ne kahleet todella on olemassa, sitä ei tarvisi enää yrittää piilottaa ja hävetä. Sama kuin että huoneessa loppuisi happi, kun ikkunaa ei saanut auki. Sellainenkin tunne Iitalla oli ollut lähes koko elämänsä: ei pystynyt hengittää kunnolla, se oli vaan jotain tekohengitystä. Tekohengitystä kuolevalle.. Näin ajateltuna, ei tämä nyt super hyper paha juttu ehkä olisi. Mutta Iita kaipasi metsään. Siellä pystyi hengittääkin. Ja olla Iita. Nyt Iita oli taas Synkeämieli. Oskulta oli tullut viesti ”Ootko ihan ok.” Aa, nyt sit heti kiinnostaa, ku sisko onki hullujen huoneella, ei vittu”, Iita ajatteli.

Iita ajatteli myös itsensä vahingoittamista. Taas. Juuri kun oli saanut vähän muuta ajateltavaa, juurien päällä oleskelusta. Oispa täällä köysi nii vois.. EI, EI, EI, Iita reagoi kun huomasi taas ajattelevansa sitä. ”Ne poliisit. Tää on niiden vika!”, Iita huusi ja marssi kansliaan. ”Mä oon hullu, oon hullu, joo, tiedetään, mut antakaa mun tappaa itteni jos mä haluun”. Kukaan hoitajista ei sanonut mitään. Se hämmensi Iitaa niin, että alkoi hakkaamaan itseään seinää päin. Ei kauaa kun Iitaa taas taluutettiin ja tällä kertaa minne. Voi pyhä sylvi, lepositeisiin. Iita ei itkenyt. Iita oli vaan taas niin järkyttynyt. Siinä hän nyt sitten makasi, käsistä ja nilkoista kiinni.  Parin tunnin päästä kun ajatukset alkoivat taas toimimaan, Iita ajatteli miksi käyttäytyi niin. Koska oli vihainen. Koska oli hädissään. Ja koska voi niin huonosti. Iitaa alkoi yhtäkkiä naurattaa. Nyt hän oli siis todella hullu. Ei vaan voinut pysyä vakavana tilanteen osittaisesta koomisuudesta johtuen. Eilen hän makasi tähän aikaan sammalpeitteellä ja nyt lepositeissä ja ääni sammaltaen kaikista niistä tarvittavista lääkkeistä mitä hänelle oltiin annettu. Iita haaveili metsästä, Iita haaveili metsästä.

Kahdeksas luku

Iltapalaksi oli marjarahkaa ja leipää. Rahka maistui hyvältä, Iita tunsi pienen mielihyvän tunteen. Se tuntui oudolta. ”Ja sulla on niin kauniit tähtisilmätki”, joku mummeli sanoi jostain nurkasta. Se tuntui kivalta. Iitasta kun tuntui enemmän joltain puolikuolleelta kalalta, jonka silmät hädintuskin liikkuivat tai näyttivät miltään, joka muistuttaisi jotakin elävää.

Yhdeksäs luku

Äiti ja isä tulivat käymään. He olivat aivan järkyttyneitä, ihan kuin joku olisi suunnilleen kuolemassa, ai niin.. Sitä he kai luulivat.  ”Voi Iita, meidän pikku Iita, mitä sä nyt täällä teet, eikö ois kivempaa olla meiän kanssa kotona”, äiti kauhisteli ja oli tyhmä. ”Ei”, Iita sanoi. ”No, lyhyestä virsi kaunis”, isä sanoi. Isä oli kyllä paras, Iita tuumi. Sillä oli niin hyvä tilanne- että huumorintaju. Ei voinut olla hymyilemättä. ”Noni kato, mä tiesin et meil ei oo mitään hätää. Valoa kohti, kato valoa kohti hei. Hei, mähän oon ku joku runoilija”, isä taas vähän virnuili.  No pakkohan sitä oli itsekin vähän, mutta nyt olin pakkohoidossa, sekin oli totta. Ja koska kuulemma söin järkyttävän vähän ja painoni oli jo valmiiksi liian alhainen, minulle laitettiin sellainen järkyttävä letkukin. Onneksi ei sentään enää niissä pakkositeissä tarvinnut olla, se tästä vielä puuttuisi. Pelattiin isän ja äidin kanssa vielä pari erää korttia ja sitten heidän oli lähdettävä, koska päivällinen alkaisi. Onneksi. Tai en olisi jaksanut enää heitä. Halusin päästä jo omiin mielikuvitusmaailmoihini, siellä olin tottunut olemaan ja elämään. En ollut tottunut vielä elämään oikeassa maailmassa, miksiköhän? Ehkä siksi koska voin niin huonosti. Ja olinhan minä Synkeämieli, jota kukaan ei halunnut ja oli ihan sama olinko edes olemassa vai en. ”Tähtisilmä”, kaikui korvissani. Vai oliskohan sittenkin Tähtisilmä? Haluan mennä katsomaan tähtitaivasta. Iita haaveili metsästä. Iita haaveili metsästä. Ehkä jonain päivänä vielä, tai ei ehkä vaan kyllä. Ja se voi olla jo lähiaikoinakin. Valoa kohti. Olinhan vain tavallinen tyttö, jolla oli vähän vaikeaa. ”Valoa kohti.”